Se oli aika suurta ja ylentävää kiihtymystä. Maa oli aseissa, sota oli alkanut, ja jokaisen rinnassa paloi isänmaallisuuden pyhä tuli; rummut paukkuivat, soittokunnat soittivat, leikkipistoolit poksahtelivat, yhteen sidotut ilotulitteet sihisivät ja rätisivät; joka puolella, ja kaukana aina harmaantuviin, etääntyviin kattoihin ja parvekkeisiin asti liehui lippujen kirjavana aaltoileva paljous auringonvalossa; päivittäin nuoret vapaaehtoiset marssivat leveää katua pitkin, iloisina ja ylpeinä uusissa univormeissaan, isät, äidit, sisaret ja rakastetut juichivat heille, äänet onnesta värisevinä, heidän kulkiessaan ohi; iltaisin tungokseen asti täynnä olevat joukkokokoukset kuuntelivat, hengitystään pidätellen, isänmaallisia puheita, jotka liikuttivat heidän sydäntensä syvimpiä sopukoita, ja joita he keskeyttivät tuon tuosta myrskyisillä suosionosoituksilla samalla kun kyyneleet valuivat pitkin heidän poskiaan; kirkoissa pastorit saarnasivat lipulle ja isänmaalle omistautumisesta ja huusivat avukseen Taistelujen Jumalaa, pyytäen Hänen apuaan oikeamieliselle asiallemme palavin sanankääntein, jotka koskettivat jokaista kuulijaa.
Se oli todella iloinen ja armollinen aika, ja ne puolisen tusinaa rohkeaa sielua, jotka uskalsivat moittia sotaa tai kyseenalaistaa sen oikeutuksen, saivat heti osakseen niin ankaran ja vihaisen varoituksen, että omaa turvallisuuttaan ajatellen he vetäytyivät nopeasti pois näkyvistä, eivätkä enää loukanneet sitä asiaa.
Sunnuntaiaamu koitti — seuraavana päivänä pataljoonat lähtisivät rintamalle; kirkko oli täynnä; vapaaehtoiset olivat siellä, nuoret kasvot loistaen sotaisista unelmista — näkyjä määrätietoisesta etenemisestä, voiman karttumisesta, rynnäkön rajuudesta, välkkyvistä sapelien teristä, vihollisen paosta, myllerryksestä, kaiken alleen nielevästä savusta, kiivaasta takaa-ajosta, antautumisesta! — sitten kotiin sodasta, auringon paahtamat sankarit, vastaanotettuina, jumaloituina, uppoutuneina kullanhohtoiseen kunnian mereen! Vapaaehtoisten vieressä istuivat heidän läheisensä, ylpeinä, onnellisina ja täynnä hehkuvaa ihailua. Jumalanpalvelus jatkui; luettiin sota-aiheinen luku Vanhasta testamentista; ensimmäinen rukous esitettiin; sen jälkeen kuului orgelin jylinä, joka sai rakennuksen vapisemaan, ja yhtenä impulssina seurakunta nousi seisomaan, silmät loistaen ja sydämet lyöden, ja kohotti ilmoille tuon mahtavan rukouksen:
“Jumala, sinä pelottava! Sinä, joka käsket!
Jyrise torvellasi ja iske miekallasi salamana!”
Sitten tuli “pitkä” rukous. Kukaan ei muistanut mitään vastaavaa siinä intohimoisessa vetoavuudessa, koskettavuudessa ja kauniissa kielessä. Sen pyynnön ydin oli, että ikuinen armollinen ja lempeä Isä valvoisi jalojen nuorten sotilaidemme ylle, auttaen, lohduttaen ja rohkaisten heitä heidän isänmaallisissa teoissaan; siunaisi heitä, suojelisi heitä taistelun päivänä ja vaarallisina hetkinä, kantaisi heitä väkevässä kädessään, tekisi heidät vahvoiksi ja varmoiksi, voittamattomiksi verisessä konfliktissa; auttaisi heitä murskaamaan vihollisen ja antaisi heille sekä heidän lippulleen että maalleen hämmästyttämätöntä kunniaa ja loistoa—
Juuri sillä hetkellä vanha muukalainen astui hiljaisesti sisään kirkon keskikäytävää pitkin, hänen katseensa kiinnittyi pastorin silmiin; hänen pitkä vartalonsa oli kietoutunut kaapuun, joka ulottui hänen jalkoihinsa saakka, hänen päänsä oli paljas, valkeat hiukset valuvat kuin vaahtoava vesiputous hänen hartioilleen, hänen uurteinen kasvonsa olivat luonnottoman kalpeat, melkein kummitukselliset. Kaikkien katseet seuransivat häntä ihmetellen, mutta hän jatkoi hiljaa eteenpäin kulkemista; pysähtymättä hän astui saarnatuolin luokse ja jäi seisomaan siellä. Silmät suljettuina, tietämättä hänen läsnäolostaan, pastori jatkoi liikuttavaa rukoustaan ja lopetti sen viimein näillä sanoilla, jotka lausuttiin hartaasti vetoomuksen muodossa: “Siunaa aseitamme, anna meille voitto, oi Herra meidän Jumalamme, maamme ja lippumme Isä ja Suojelija!”
Muukalainen kosketti hänen käsivarttaan ja vihjasi hänelle siirtymään sivuun — mikä sai hämmästyneen pastorin tekemään niin — ja muukalainen otti hänen paikkansa. Hetken ajan hän tarkasteli lumottua seurakuntaa vakavin katsein, joissa paloi outo loiste; sitten hän lausui syvällä äänellä:
“Tulen Valtaistuimesta — tuoden sanoman Kaikkivaltiaalta Jumalalta!” Nuo sanat tärisyttivät kirkon väkeä kuin isku; jos muukalainen sitä huomasi, hän ei reagoinut. “Hän on kuullut palvelijansa, teidän paimenenne, rukouksen, ja Hän täyttää sen, jos se on todella teidän toiveenne, kunhan minä, Hänen lähettiläänsä, olen selittänyt teille sen merkityksen — toisin sanoen, sen täyden merkityksen. Sillä se muistuttaa monia ihmisten rukouksia siinä mielessä, että se pyytää enemmän kuin rukoilija itse tietää — ellei hän pysähdy miettimään.
“Jumalan palvelija, joka on myös teidän palvelijanne, on esittänyt rukouksensa. Onko hän pysähtynyt ajattelemaan sitä? Onko kyseessä vain yksi rukous? Ei, siinä on kaksi — yksi lausuttu, toinen ei. Mutta molemmat ovat saavuttaneet sen, joka kuulee kaikki rukoukset — sekä lausutut että lausumattomat — hänen korviinsa. Muistakaa tämä hyvin — jos pyydätte siunausta itsellenne, olkaa varovaisia ettette tahattomasti samalla kutsuisi kirousta lähimmäisellenne; jos rukoilette sadetta omille pellolleenne, joka sitä tarvitsee, rukoilette samalla mahdollisesti, että naapurinne pellot tuhoutuvat kuivudesta. Olette kuulleet palvelijanne rukouksen — sen lausuttavan osan. Olen Jumala lähettänyt teidät puolestani välittämään sen osan, jota ei lausuttu — sen osan, jota pastori ja myös te itse sydämissänne olette hartaasti, mutta äänettömästi rukoilleet. Ja tietämättömästi ja ajatuksettomasti? Jumala suokoon niin! Te kuulitte nämä sanat: ‘Anna meille voitto, oi Herra meidän Jumalamme!’ Mutta se ei ole tarpeeksi. Rukouksen lausumaton osa on tämä: ‘Oi Herra meidän Jumalamme, auta meitä repimään heidän sotilaansa verisiksi paljaksiksi ammuksillamme; auta meitä peittämään heidän hymyilevät peltonsa heidän kaatuneiden patriottien kalpeilla ruumiilla; auta meitä hukuttamaan heidän kanonien jylinä heidän haavoittuneiden, kivusta vääntelevien huutojen kanssa; auta meitä tuhoamaan heidän vaatimattomat kotinsa raivoavan tulimyrskyn avulla; auta meitä särkeämään heidän viattomien leskiensä sydämet tyhjättömällä surulla; auta meitä ajamaan heidät ja heidän lapsensa pois heidän kodeistaan, jotta he vaeltavat auttamatta heidän riepottelevassa, tuhotussa maassa, pakotettuina sietämään kesän polttavaa aurinkoa ja talven hyytävää tuulta, mielenlyhyinä, uupuneina koettelemuksista, pyyhkivät turvaa hautaan, mutta eivät löydä sitä — meidän tähden, jotka palvomme Sinua, Herra, murskaamme heidän toivonsa, tuhoamme heidän elämänsä, pitkitämme heidän katkeran matkan, raskastamme heidän askeleitaan, lannoitamme heidän teitään kyynelillä, värjäämme valkeaa lunta heidän haavoittuneiden jalkojensa verellä! Pyydämme tätä rakkauden hengessä, Sinulta, joka olet Rakkauden Lähde, ja joka olet ikuinen turva ja ystävä kaikille, jotka ovat kovin koettelemuksissa ja etsivät apuasi nöyrillä ja surullisilla sydämillä. Amen.'”
[Hetken tauon jälkeen] “Olette rukoilleet tätä; jos haluatte sitä edelleen, puhukaa! Allerhoogsteen lähettiläs odottaa nyt.”
…
Myöhemmin uskottiin, että tämä mies oli mielipuoli, sillä hänen sanansa eivät tehneet mitään järkeä seurakunnan kannalta.